surujen ja murheiden jälkeen

Heippa. Ehdin olla viikon sohvan nurkassa ja mietiskellä miten onnetonta on olla yksikseen. No onhan siinä kivatkin puolensa, huomiota saa ja ihmisten vieruspaikka on aina vapaana... mutta ei sitten ole ketään ketä kurittaa, ei kenenkään ruokakuppia putsattavana, yhteiskerjäyksen huumaava tunne on poissa, jännitys treeneissä kumpi ekana pääsee hommiin, eikä lenkkiseuraakaan sunnuntai aamuisin.... no nyt sitten tänne muutti tämmöinen pikku natiainen. Oudon näköinen, sillä ei ole mustaa naamaa eikä voimahäntää. Mutta annan sen kuitenkin kokeilla josko kelpaisin emoksi...no en ehkä kuitenkaan, sillä on terävät hampaat. Mutta Mummoksi ryhdyn kyllä mielelläni. Ollaan jo opeteltu yhteispissejä ja keittiökäyttäytymistä sekä autoilua. Kohta se otetaan mukaan treeneihinkin ja sitten alkaakin hauskuus :)